Sopimusvuori

 

Laura ja Anja

ylanauha

Kaarisillan läsnäoloryhmä kokoontuu kerran viikossa. Teemme ryhmässä yksinkertaisia tietoisen läsnäolon harjoitteita. Näitä ovat muun muassa erilaiset hengitys-, mielikuva- ja kehoharjoitteet. Harjoittelun avulla keskitytään kuuntelemaan, mitä kunkin sisimmässä ja kehossa tapahtuu juuri nyt. Tietoisuustaitojen avulla voidaan oppia kohtaamaan arjen haasteita tyynesti ja rauhallisesti sekä suhtautumaan itseen ja ympäristöön lempeämmin ja sallivammin.

Ryhmässä myös jaamme kokemuksiamme arjesta – milloin olemme olleet läsnä ja mikä tukee keskittymistä vallitsevaan hetkeen. Moni kuvailee läsnäolon kokemustaan yhteyden tilaksi, tunteeksi siitä, että on osa luontoa tai sisäisen rauhan tunteeksi. Olemme päättäneet kevään edetessä tehdä metsäretkiä ja kuuntelukävelyitä luonnossa, sillä moni kokee luonnon voimakkaana ankkurina tähän hetkeen.

Nyt helmikuun liukkailla tutkimme omien sisäisten liikkeiden lisäksi myös ympäristöä, jossa kohtaamme toisemme päivittäin – Kaarisillan sisätiloja. Omistimme viime ryhmätapaamisen kauniiden yksityiskohtien bongaamiseen Kaarisillan sisätiloista. Kauneuden havaitseminen pienissä hetkissä ja yksityiskohdissa voi toimia voimavarana ja katseen avartajana monissa eri tilanteissa.

-Laura

alanauha

Osallistuin Lauran edellä kuvattuun läsnäoloryhmään jossa aiheena oli tällä kertaa mm. valokuvaus ja sehän on aina ollut sydäntäni lähellä. Kuljen aina kamera mukana, ihan vaan digipokkari taskussa. Kun johdatan Kaarisillan asiakkaita ulkoilureiteille lenkkeilemään, otan usein valokuvia. Luonnossa on niin paljon mitä voi kameran avulla tarkastella lähempää. Innostava ajatus oli kutkuttanut mieltäni jo pitempään: - jospa saisi täällä olevan väenkin innostumaan myös itse kuvaamaan eri kohteita.

Nykyään on monella älypuhelimia joilla kuvaaminen onnistuu ihan yhtä hyvin kuin varsinaisella kameralla. Läsnäoloryhmässä oli alkuun meitä yhteensä seitsemän, mutta siinä vaiheessa kun lähdimme etsimään kukin omaa kuvauskohdettaan, niin kaksi liittyi mukaan ihan uteliaisuuttaan kun näki mitä touhusimme. Oli se vähän kuin kilpailua, ettei kukaan valitsisi samaa kohdetta. Riittihän kohteita kuitenkin jokaiselle omansa. Miesvoittoinen osallistuminen! Pointsit heille siitä.

Ryhmässä muutenkin tehtiin harjoitteita jotka lähensivät ihmisiä, rohkaistiin koskettamaan, käsikädessä ”sähkötys” kiertämään, katsomaan silmiin… Sekään ei aina ole kaikille niin helppoa. Tässä ryhmässä siihen on hyvä totutella ja rohkaistua tajuamaan että me ihmiset tarvitsemme myös toistemme läheisyyttä, ettemme ole yksin, voimme auttaa toisiamme ja rohkaista elämään. Kuten nyt ottamaan valokuvia näkemästämme siinä ympäristössä missä viikon arkea vietämme, pysähtymään silmät auki. Kuvat ovat siis ryhmäläisten ottamia, yksi per nuppi. Kauneus on katsojan silmissä, jokainen näkee saman kohteen eri kulmasta, eri tunteilla. Mitäpä siitä väittelemään.

Kuvat puhuvat ottajansa kieltä ja usein sen hetkistä tunnetilaa ja usein herättää muissakin oivaltamista nähdä jokin yksityiskohta ihan tutusta esineestä. Todeta:” En ole ennen huomannutkaan!”
Odotan toivoen kevään heräämistä ja yhteisiä kuvausretkiä. Se on yksi parhaista terapioista, rauhanomaista yhteistyötä luonnon ja ihmisen välillä. Kuvat auttavat keräämään visuaalisia muistoja joita voi aina palata katsomaan ja muistella paikkoja, asioita, ihmisiä silloin kun polut ovat jo kulkeneet toisaalle.

Tulee väkisinkin erään hyvin tunnetun edesmenneen laulajan biisi mieleen: ” Jäi sentään valokuva ”.


-Anja

 

Sopimusvuori